Syntyviä syviä ja sielunhoitoa.
Viimeisin puolen vuoden aikana mun aivot on käyneet koko ajan ylikierroksilla, joko murehtien töitä tai kotielämää ylipäätään. Tuntui välillä, että mun elämä oli pelkkää stressiä kuukausi kuukauden jälkeen ja hengittäminen oli välillä jo hieman raskaampaa. Kummasti se keho reagoi myös jatkuvaan murehtimiseen ja stressiin: kävin läpi kaiken maailman flunssat/vatsataudit/keuhkokuumeet vuoden sisään ja keho oli vuoden lopussa aika loppu. Ja niin olin minäkin. Stressi on muuten jännä olotila: keho tottuu siihen ja se tulee helposti osaksi jokapäiväistä elämää. Stressiin turtuu ja ennenkuin sitä huomaakaan, et ole nähnyt kuukausiin stressitöntä päivää.
Stressi luokitellaan Terveyskirjaston mukaan tälläiseksi: ”Stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät. Monet tutkijat uskovat, että miltei mikä tahansa myönteinen tai kielteinen muutos voi vaikuttaa yksilöön stressaavasti. Mikään ärsyke ei sinänsä stressaa, vaan reaktio riippuu paljon yksilön vastustus- ja sietokyvystä, erityisesti näkökulmista ja asenteista. Filosofi Epiktetos sanoi: ”Eivät asiat sinänsä vaivaa meitä, vaan meidän käsityksemme niistä.”
Viimeisen lauseen allekirjoitan aivan täysin! Huomasin ajan mittaan stressaavani asioista, joihin en voinut millään tapaa vaikuttaa. Mutta koska olin jo luonut käsitykseni miten asioiden pitäisi mennä, olin stressi-moodissa, olin suurehko stressimöykky, jota ahdisti jopa yöunet tai niiden vähyyys. Vapaa-aikakin piti aikatauluttaa, mikä aiheutti tietenkin sen, etten koskaan ollut täysin vapaalla. Ja silloin kun mä olen pelkkää stressiä, haluan hautautua pelkästään kotiin neljän seinän sisälle turvaan ja ei se tietenkään työssä-käyvänä aikuisena ole mahdollista, joten stressin ohelle tulee vielä ahdistus. Soppa on siis valmis!
Ja se miksi nyt pystyn asiasta kirjoittamaan, on se, että aloitin toissapäivänä talvilomani (välissä oli tietty vapaa viikonloppu). Pitkästä aikaa aurinko paistoi ja minusta tuntui yllättävän hyvältä (siis stressitaso oli ehkä 5/10) ja päätin lähteä musiikit korvilla yksin kävelemään ilman päämäärää. Se pieni matka tyhjin mielin, minun olisi pitänyt tehdä jo kuukausia sitten. Se pieni tunnin kävely vapautti mut ja sen stressimöykyn. On huvittavinta, että olinhan mä toki aiemminkin käynyt kävelemässä useastikin, mutta ensimmäistä kertaa kuukausiin, mun ei tarvinut miettiä työasioita, kotihommia, sitä kuinka kauan on aikaa kävellä eikä mitään mistä aiemmin olisin uhkua puhissut lenkkeillessäni. Olin vapaa tyhjän mieleni ja musiikin kanssa.
Musiikkivalintana toimi tällä kertaa Ed Sheeran. Hänellä on jonkunlainen outo vaikutus mun mielentilaan, koska kuunnellessani Ed Sheerania, puolessa välissä matkaa, aloin itkemään. Kaikki stressi ja ahdistus purkautui ulos samalla kertaa. Olihan siinä muilla lenkkeilijöillä varmaan katsottavaa kun toinen tulee vastaan kyyneleet silmissä ja silti hymyilee. Ja mä oikeasti hymyilin, läpi niiden katkeran suolaisten kyynelten. Ja ei, en mä surullinen ollut. Mä olin helpottunut. Musta tuntui, että mä voin jälleen hengittää. (Taisin myös tehdä yhden lumienkelin matkalla! ;D). Tämä pieni kävelylenkki kertoi mulle, että loma oli juuri oikeaan aikaan ja mun piti pysähtyä välillä.
Lomalla on siis uskomaton vaikutus siihen arkeen ja stressiin mitä meistä jokainen joskus elämässään mukanaan kantaa. En yhtään ihmettele sitä, että ihmiset ovat yhä enemmän uupuneita. Jatkuva kiire ja arki ajaa meidät siihen pisteeseen, ettemme näe enää lainkaan rauhaa ja aikaa. Kummasti se arki kulkeutuu siihen pisteeseen, ettei muista ottaa itselleen ollenkaan aikaa. Ja se surettaa mua aivan älyttömästi, koska mitä järkeä on elämässä/arjessa jos ei ole aikaa edes itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen?
Joten mä ostin itselleni niin sanotun bucket list-kirjan, johon aion kirjata asioita asioita, joita haluan tehdä enemmän itselleni, jotta jaksaisin ja hengittäisin muutakin kuin stressiä. Mä tarvitsen tähän nimenomaan kirjan, koska jos en sitä ylös kirjoita, viikon jälkeen olen jälleen se stressimöykky, josta ei erota mistä alkaa minä ja mistä stressi. Mutta tuosta kirjasta en nyt mitään stressiä ota, se vaan kulkee tämän vuoden mukana ja jo olemassaolollaan muistuttaa ottamaan aikaa myös itselleen.
Lopuksi haluan vaan sanoa:
Muista välillä hengittää ja nähdä itsesi stressin takaa. Tee itsellesi ja hyvinvoinnillesi oikeita valintoja. Ansaitset sen! <3
Kaikella rakkaudella,
loma-miimup
